Tekst
Video
Spill og lek
Konkurranse
Lydinnspilling
Oppgave
Lærerveiledning

Læringsmål

{{learningObjectiv.description}}

Oppgaven er nå levert

{{assignment.Index}} {{assignment.Type}}

Kommentar

Oppgaver

{{assignment.Comment}}

Miriam, minä ja koko maailma

dujeg.jpg
Få teksten lest opp

Seisoin hajareisin polkupyörän kyydissä Miriamin kotitalon autotallin edessä ja odotin, että hän olisi valmis. Oli aikainen aamu, ja ulkona oli melko kylmä. Pieniä kuurahiutaleita oli tarttunut auton ikkunoihin, ja pitelin tiukasti kiinni pyörän ohjaustangosta, se tuntui lämmittävän käsiäni. Miriam lörpötteli jotakin eteisessä, ja näin, että hän sitoi kengät tiukasti ja puki pipon päähän ja lapaset käteen. Hän näytti totiselta, ja luultavasti minäkin näytin, olihan meillä hyvin tärkeitä asioita, joita aioimme tehdä sinä päivänä.

     - Mennään ensin asemalle, Miriam sanoi. - Kaikki työmatkalaiset tulevat pian, ja on tärkeää antaa heille jotakin ajattelemisen aihetta jo aamulla. Kun he sitten ovat lähdössä kotiin viiden aikaan, käymme heidän kimppuunsa uudestaan, ja silloin he varmaan suostuvat allekirjoittamaan. Eiväthän he muutakaan voi tehdä, muuten he olisivat tyhmiä.

     Hän näytti minulle tekemiään listoja. Toisen yläreunassa luki "Pelasta pingviinit!", toisen yläreunassa "Pelasta tiikerit!"

     - Se on ihan sairasta, hän sanoi. - Olen lukenut, että koko maailmassa on enää vain vähän yli 3000 tiikeriä jäljellä. Se on ihan hullua. Ihmiset vain lisääntyvät ja syövät entistä enemmän ja aiheuttavat entistä enemmän hiilidioksidipäästöjä. Silti me emme pysty huolehtimaan edes siitä, että eläimet jäisivät henkiin. Oikeastaan meidän pitäisi mennä kunnantalolle ja pakottaa kaikki ulos osoittamaan mieltään. Se olisi vain oikein.

     Hänen henkensä huurusi kun hän puhui, ja näin, että hänen suunliikkeensä hidastuivat nyt kun hän tuli ulos kylmään. Minua paleli jo, ja olisin ehkä halunnut mennä hetkeksi sisälle lämmittelemään, mutta Miriam oli selvästikin innokas lähtemään matkaan. Ymmärsin, etten saanut hidastuttaa meitä.

     - Minun pitää käydä pissalla, sanoin kuitenkin. Yritin pitää kiirettä, jotta lähtömme ei viivästyisi. Kun laskin lämmintä vettä kohmeisille käsilleni, en voinut olla sulkematta silmiäni. Ehkä seisoin siinä vähän liian kauan, mutta tuntui niin hyvältä kun lämpö sulatti sormet.

     Kun tulin ulos, näin Miriamin tuijottavan haaveissaan Sagarin valokuvaa. Sagar oli hänen kummipoikansa, joka asui Intiassa. Sagar oli neljävuotias ja suloinen kuin orava. Valokuvassa Sagar seisoi paljain jaloin vähän liian isossa paidassa. Takana näkyi talo, jossa hän asui äitinsä ja tämän enon kanssa. Hänen tummat hiuksensa ulottuivat melkein silmiin asti, ja hänellä oli likaiset polvet ja kasvot. Hän tuijotti kameraan suu raollaan, ja oli vaikea tietää, oliko hän jäänyt kuvaushetken jälkeen seisomaan vai hypännyt kyykkyyn, kuopaissut kädet täyteen multaa ja rynnännyt iloisena tiehensä. Joskus Miriam nauroi katsoessaan Sagarin kuvaa, joskus hänellä oli kyyneleet silmissä.

     Ensin Miriamilla oli ollut kummilapsena Sagarin äiti, joka oli vain vuoden vanhempi kuin Miriam ja minä, vaikka näyttikin paljon nuoremmalta. Hän oli luiseva ja aliravittu. Hän oli kasvanut lastenkodissa, sillä kukaan ei tiennyt, keitä hänen vanhempansa olivat. Sagarin äiti näytti aina iloiselta, mutta eräänä päivänä lastenkodin johtaja raiskasi hänet. Hänen oli pakko karata ja synnyttää kadulla. Kummilapsijärjestö otti hänet huostaansa ja auttoi häntä etsimään enonsa. Nyt hän asui enon luona, ja Miriam oli saanut kummilapsekseen Sagarin.

     - Okei, nyt mentiin, Miriam sanoi ja työnsi valokuvan takintaskuun. Jouduin polkemaan täysillä pysyäkseni hänen perässään, ja tasan kahtakymmentä vailla kahdeksan olimme valmiina, kun ensimmäinen bussilastillinen työmatkalaisia kiiruhti kohti suojatietä.

     - Haluatko auttaa pelastamaan maapallon tiikereitä kuolemasta sukupuuttoon? Miriam kysyi ja ojensi listaansa miehelle, jolla oli harmaa parta ja ruskea salkku. Mies vain pudisti päätään ja jatkoi matkaansa jalkakäytävää pitkin.

     - Entä sitten pingviinejä? Miriam yritti. - Etkö tiedä, että hirveän monet merilinnut ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon?

     Mies ei vastannut, vaan kiiruhti tiehensä ja katosi näkyvistä. Miriam huokaisi ja kohautti harteitaan.

     - Ei kannata tuhlata aikaa idiootteihin.

     Silloin huomasimme naisen, joka istui syömässä banaania kioskin luona.

     - Siis banaanit, Miriam kuiskasi minulle, - ne tuodaan tänne Dominikaanisesta tasavallasta asti. Ajattele, miten paljon siitä tulee hiilidioksidipäästöjä. Vain jotta me voisimme istua täällä ja luulla, että on jonkinlainen oikeus syödä banaaneja 365 päivänä vuodessa.

     - Ehkä se on reilun kaupan banaani, mutisin ja ajattelin omaa banaaniani, joka minulla oli laukussa.

     - Nythän on kotimaisten omenoiden kausi, Miriam jupisi takaisin. - Kyllä tuo nainen sen tietää. Hän vain on liian laiska välittääkseen.

     Nainen hymyili meille kun tulimme hänen luokseen. Ehkä hän luuli, että aioimme kysyä tietä. Hän hämmästyi kun Miriam sen sijaan kysyi häneltä, mitä hänen mielestään pitäisi tehdä hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi.

     - Jaa-a, hän sanoi. - Enpä oikein tiedä. Ehkä auttaisi, jos lakkaisi roskaamasta luontoa ja sammuttaisi valot kotona.

     Miriamia alkoi selvästikin ärsyttää. Tuollaista asennetta hän kutsui tavallisen pulliaisen omaksitunnoksi, mutta silti Miriam vain hymyili ja selitti naiselle Etelämantereesta ja jäätiköistä ja tulvista ja maapallon voimavarojen ehtymisestä. Nainen vetäytyi taaksepäin ja nosti laukun syliinsä.

     - On hauskaa kun olet noin osallistuva nuori, hän vastasi kun Miriam hiljeni vetääkseen henkeä. - Mutta eikö teidän pitäisi olla koulussa tähän aikaan?

     Hän katsoi ankarasti meitä molempia. Uskalsin hymyillä, sillä minun luokallani alkoi koulu tänään myöhemmin. Miriam sen sijaan lintsasi, hänen mielestään koulunkäynti ei ollut yhtä tärkeää kuin maapallon pelastaminen.

     Olimme istuneet monta iltaa Miriamin huoneessa kumpikin omassa säkkituolissamme, ja hän oli kertonut minulle kaiken siitä, mitä maapallollemme oli tapahtumassa. Olin tosin nähnyt koulussa Al Goren elokuvan, ja olimme puhuneet maantiedon ja yhteiskuntaopin tunnilla, miten monet jäivät kodittomiksi Aasian tulvissa, mutta Miriamilta olin oppinut kaiken sen, mikä oli todella tärkeää. Miriam ja minä itkimme yhdessä. Hän oli kertonut lapsista, jotka kuolivat tavallisten lääkkeiden puutteeseen, tai joiden oli pakko tehdä orjatyötä yötä päivää ja sitoa silmäluomensa auki, jotta he pysyisivät hereille. Ja nyt tuo nainen kyseenalaisti sen, että me emme olleet koulussa!

     - Ei saa jättää väliin koulunkäyntiä, se on tärkeä asia, nainen sanoi ja nyrpisti nenäänsä.

     - Ei niin, mutta ei myöskään pidä tuhlata maapallon voimavaroja, Miriam sanoi ja hymyili niin, että hänen leukanivelensä menivät varmasti jumiin.

     - Ei pidäkään, mutta sitä vartenhan meillä on poliitikot.

     Nainen nousi seisomaan ja oikoi takkinsa ryppyjä.

     - Jos otat koulun vakavasti, ehkä sinusta tulee jonakin kauniina päivänä taitava poliitikko.

     Hän heitti banaaninkuoren paperikoriin ja nyökkäsi meille tiukasti ennen kuin lähti.

     - Paska ämmä, Miriam ärähti. - Hän ei ole varmaan ikinä kuullutkaan kompostista.

     Aurinko oli alkanut varovasti kurkistella pilvien takaa, mutta tuuli navakasti, ja minua paleli vieläkin.

     - Ehkä meidän pitäisi sittenkin lähteä kouluun, sanoin. - Ensimmäinen tunti alkaa kohta.

     Miriam taputti minua käsivarrelle.

     - Mene sinä vain, hän sanoi. - Minun täytyy jäädä tänne.

     Katsoin häntä pitkään silmiin nähdäkseni, oliko hän pettynyt minuun, mutta näin, että hän ymmärsi. Hän tiesi, että minua hävetti pinnata koulusta. Varmasti hän ymmärsi myös sen, ettei tämä ollut yhtä tärkeää minulle, vaikka totta kai halusin, että lastenlastenlapseni voisivat elää tässä maailmassa.

     - Ei se haittaa, Anna, hän sanoi uudestaan kuin vahvistukseksi. - Minä tiedän, että sinä haluat tätä yhtä paljon kuin minäkin.

     Nyökkäsin. Hän katsoi minua, ja sitten hän katsoi poispäin.

     - Minä ajattelen niin kummallisia asioita öisin, hän sanoi. - Joskus en saa edes nukuttua, koska ajattelen niin paljon.

     - Millaista? kysyi. Minun teki mieli halata häntä. En kuitenkaan halannut.

     - Äh, hän sanoi ja kohautti harteitaan. - Minusta tuntuu kuin kaikki olisi pelkkä iso palanut aukko. Tiedäthän sinä, miltä metsässä näyttää marraskuussa ennen kuin lumi tulee. Kaikki on ihan kuollutta. Sitten kuulen kesken kaiken ääniä, jotka huutavat, että se on minun syytäni.

     Hän tuijotti maahan ja näytti vähän samanlaiselta kuin Sagar valokuvassa.

     - Eihän se ole totta, kuiskasin. - Ei se voi olla sinun syytäsi.

     Hän kohautti uudestaan harteitaan.

     - Ei voikaan, tiedän sen kyllä. Minusta vain tuntuu siltä.

     Olimme hetken hiljaa. Miriam seisoi hartiat kyyryssä, ja minä kuoputin maata jalallani.

     - Onko sinulla ruokaa mukana? kysyin. - Siltä varalta, että aiot seisoa täällä koko päivän.

     Hän pudisti päätään. Kaivoin esiin banaanini.

     Hän ei sanonut mitään siitä, että se oli tuotu tuhansien kilometrien päästä ja ettei se ollut reilun kaupan banaani. Hän vain otti sen vastaan, ja sisimmässäni tuntui hyvältä. Tiesin toki, että hän voisi halutessaan ostaa muutakin ruokaa, mutta ehkä tahdoin näyttää hänelle, ettei kaikki vastuu ollut hänen harteillaan. Osa oli myös minun syytäni.

 

Erosimme bussipysäkillä, ja huomasin, ettei hän katsonut perääni kun lähdin. Ehkä se ei oikeastaan haitannut kovin paljon, mutta ajattelin sitä silti tultuani koululle. Ensimmäisten tuntien ajan pysyttelin vain syrjässä enkä sanonut paljon mitään kenellekään. Halusin mieluiten ajatella Miriamia. Minua hävetti kun en ollut yhtä rohkea kuin hän.

     Sitten tuli ruokatunti, enkä tietenkään halunnut istua ruokalassa yksin. Niinpä menin samaan pöytään kuin Nina ja Vilma. He olivat olleet parhaita kavereitani silloin kun olin pieni.

     - Hei, sanoin ja lysähdin Vilman viereen. Hän katsahti minuun väsyneen näköisenä ja melkein huokaisi moikatessaan minua. Hän ja Nina sorkkivat haarukalla lautastaan.

     - Älä syö sitä, Vilma sanoi minulle. - Se on tosi ällöttävää.

     Katsoin kalapataa, jota lillui lautasellani hajalle keitettyjen perunoiden seassa. Ehkä se ei näyttänyt kovin houkuttelevalta, mutta olin oppinut Miriamilta, että täytyi aina olla kiitollinen siitä ruoasta, jota sai. Etenkin sen jälkeen kun hän oli kirjoittanut ruokalan henkilökunnalle kirjeen, jossa hän vaati enemmän luomuruokaa. Keittiöpäällikkö oli teipannut kirjeen seinälleen. Ehkä siitä ei seurannut kovin suuria muutoksia ruokalistaan, mutta Miriam oli tyytyväinen ja kieltäytyi ikinä tunnustamasta, että ruoka maistui pahalta.

     Ajattelin kuvaa, jonka Miriam oli ripustanut keittiönsä seinälle. Kuvassa afrikkalaiset lapset söivät käsillään isosta padasta. Halusin olla kiitollinen.

     - Äh, sanoin. - Eiköhän siitä tule ihan hyvää, jos siihen lisää vähän suolaa.

     Näin silmänurkastani, miten Vilma ja Nina kohottivat minulle kulmiaan.

     - Eikö Miriam ole tänään kanssasi? Nina kysyi.

     Pudistin päätäni ja otin ison palan valkoista kalaa. Minun oli pakko sulkea hetkeksi silmäni kun nielaisin sen.

     - Ettekös te yleensä aina syö yhdessä?

     - Enimmäkseen, vastasin ja yritin kuulostaa välinpitämättömältä. En oikein tiedä, miksi hermostuin aina kun he puhuivat Miriamista.

     - Onko hänellä tunti?

     - Ehkä.

     - Oletteko te riidoissa?

     - Emme, vastasin hämmästyneenä ja nostin katseeni. Kylmä perunanpala oli vähällä juuttua kurkkuuni.

     Nina näytti melkein nololta. Hän pani haarukkansa pois ja työnsi lautasensa toiselle puolelle pöytää.

     - Siis anteeksi, en tarkoittanut sekaantua asiaan. Ajattelin vain, että on kummallista kun te ette olleet yhdessäja Miriamhan on vähän erikoinen.

     Sanoessaan sen Nina katsoi minua melkein läpitunkevasti. En tiennyt, ilkeilikö hän vai halusiko hän vain, että selittäisin hänelle jotakin.

     Minua ei yhtään huvittanut kertoa Miriamista, mutta Nina ei antanut periksi.

     - Eikö hän silti pikkuisen liioittele?

     Nina kuulosti kiihtyneeltä.

     - Vilma sanoi, että oli nähnyt Miriamin aamulla asemalla kädessään jokin hemmetin lista, joka ihmisten piti allekirjoittaa. Ihme touhua.

     Nina pyyhkäisi silmiltään muutaman ärsyttävän hiussuortuvan ja haki katseellaan tukea Vilmalta. Vilma nyökkäsi ja nojautui taaksepäin tuolillaan.

     - Onneksi sinä et sentään ollut mukana, Anna. Minua niin ärsyttävät ne kaiken maailman aktivistit. Voi luoja, he ovat joka paikassa mielipiteineen, eivätkä anna ihmisten kulkea rauhassa.

     Vilma muljautteli silmiään ja tuhahti. Nina hymyili voitonriemuisesti, kääntyi minuun päin ja sanoi hiljaa:

     - Mutta kuten sanottu, meidän onneksemme sinä et ollut mukana.

     Tunsin kiukun kuohahtavan sisimmässäni, ja minun teki mieli nousta puolustautumaan. En kuitenkaan tehnyt niin. Jatkoin vain syömistäni ja sirottelin lisää suolaa ja valkopippuria kalan päälle.

     - Onko se sinun mielestäsi hyvää?

     Vilma katsoi inhoten ruoan rippeitä, joita pureskelin.

     Kohautin harteitani.

     - Ihan syötävää.

     He molemmat huokaisivat. Ehkä he pitivät minua toivottamana. Me kolme olimme silti olleet parhaita kaveruksia kauan, kauan sitten, ennen kuin Miriam tuli kuvaan mukaan.

     - Haluaisitko lähteä viikonloppuna shoppailemaan? Me menemme bussilla kaupunkiin, ja sitten me ajattelimme käydä myös elokuvissa.

     He molemmat katsoivat minua uteliaina. He halusivat kuulla, mitä minä vastaisin. Oikeastaan he jo tiesivät sen. He tiesivät, että halusin olla Miriamin kanssa.

- En pääse, sanoin. - Me olemme menossa mökille.

     - Tuleeko Miriam mukaan?

     Kysymys tuli salamannopeasti. Kuin tönäisy. Kuin tönäisy, jonka haluaa karistaa pois.

     Nyökkäsin. He katsoivat toisiaan uudestaan. Nina puraisi huultaan.

     - Onkin pitkä aika siitä kun olimme siellä viimeksi. Me kolme.

     Minäkin muistin sen. Vain muutama vuosi sitten olin ollut ikionnellinen, jos sain ottaa Ninan ja Vilman mukaani kesämökille. Me uimme ja hypimme hiekkadyyneillä ja ostimme jäätelöä ja vakoilimme naapurin poikia.

     Sitten tutustuin Miriamiin, ja hänen mukanaan maailma tuli päähäni. Kaikki oli yhtäkkiä tärkeää, ja niin halusin asian olevan. Ehkä se oli muiden mielestä tylsää, mutta silti halusin kaikkein mieluiten mukaani kesämökille Miriamin. Miriamin luona halusin olla yötä ja katsoa elokuvia, hänelle halusin soittaa keskellä yötä.

     Halusin ajatella, miten hän katsoi minua totisilla ruskeilla silmillään ja kuunteli kaikkea, mitä sanoin. Miten hän pohti kun sanoin jotakin, ja miten hän vastasi minulle sellaisella äänellä, että sisälläni läikähti.

     Ajattelin sitä, ettei hän ollut katsonut perääni kun lähdin bussipysäkiltä.

 

Viimeisen tunnin jälkeen Nina nykäisi minua käsivarresta.

     - Tuletko meille katsomaan elokuvaa? Me olisimme kolmestaan, sinä, minä ja Vilma.

     Kieltäydyin.

 

Koko kotimatkan ajattelin Miriamia. Mietin, miten hänen oli käynyt, oliko hän saanut nimiä, oliko hän iloinen ja tyytyväinen. Silloin hän viheltelisi ja tekisi hedelmäsalaattia. Jos hän oli surullinen, saisin teetä.

     Soitin hänelle heti kun olin päässyt kotiin. Miriam ei vastannut.

 

Soitin uudestaan seuraavana päivänä. Hän ei vastannut silloinkaan. Aloin tulla levottomaksi, sillä en nähnyt häntä koulussakaan. Kesken yhteiskuntaopin tunnin, juuri kun olimme lukemassa YK:sta, livahdin ulos soittamaan. Silloin hän vastasi.

     - Hei, hän sanoi. Kuulin heti, että hän oli itkenyt.

     - Mikä hätänä, Miriam? Mitä on tapahtunut?

     Hän alkoi itkeä uudestaan, ja minä vähän suutuin, koska hän ei ollut soittanut minulle. Olinhan ajatellut häntä niin paljon.

     - Mikä hätänä? melkein huusin.

     - Sagar, kuulin hänen piipittävän. - Se koskee Sagaria.

     - Mikä hänellä on? Mikä Sagarilla on?

     Miriam alkoi itkeä niin paljon, että minun oli vaikea kuulla, mitä hän sanoi.

     - Sagar on kuollut! kuulin hänen sanovan. Se kuulosti huudolta, vaikka hän vain kuiskasi.

     Juoksin luokkahuoneeseen ja tempaisin laukkuni. Verhot oli vedetty ikkunan eteen, sillä he katsoivat uutisia. Sanoin opettajalle, että minulla oli päänsärkyä. Hän nyökkäsi, ja hänen takanaan näin ison ja valtavan hyökyaallon. Se vyöryi Intian yli. Ihmiset kantoivat tavaroitaan päänsä päällä, vesi ulottui heitä olkapäihin. Kärpäset surisivat ympäriinsä ja lasten silmissä, ja tiesin, että siellä Sagar oli, jossakin vesimassojen alla.

     - Lähdetkö tänään meille? Nina kuiskasi minulle. - Me katsomme toisen elokuvan.

     En vastannut hänelle.

 

Poljin niin nopeasti kuin pääsin. Tuntui kuin henki olisi ollut kyseessä, vaikka joku olikin jo kuollut. Ajattelin Miriamin palanutta mustaa aukkoa, joka tuli hänen luokseen öisin. Näin Sagarin imeytyvän siihen aukkoon, ja ajattelin, ettei Miriam varmaan ikinä pääsisi siitä yli. Hän ei ollut koskaan tavannut Sagaria, ei koskaan puhunut tämän kanssa. Hän säilytti Sagarin kirjeitä purkissa keittiössä, ja hän kantaisi niitä aina mukana. Sisimmässään. Hän kantaisi Sagaria harteillaan, vaikka tämä olikin kuollut.

     Hetken ajattelin, että minun olisi pitänyt lähteä Ninan luo katsomaan elokuvaa. Hetken ajattelin sitä, mutta sitten tajusin, että silloin etääntyisin Miriamista vain entisestään. Sitä en halunnut. Halusin, että Mirjam olisi ystäväni. Halusin, että hän katsoisi minua ruskeilla silmillään ja kuuntelisi minua niin kuin vain hän osasi kuunnella.

     Kunpa Miriamin mustaa aukkoa ei olisi ollut. Mustaa, palanutta aukkoa, joka hänellä oli aina sisällään. Se teki hänen katseestaan surullisen. Kuin marraskuinen metsä, hän oli sanonut. Niin kuollut se oli. En halunnut, että hän olisi peloissaan.

     Kun tulin Mirjamin kotitalon luo, olin polkenut niin lujaa, että poskiani kuumotti. Juoksin autotallin ajoluiskan poikki tietäen jo etukäteen, miten surullinen hän olisi, kun tulin sisään.

Minun piti henkäistä syvään, halusin niin mielelläni sanoa Miriamille, miten paljon pidin hänestä. Tiesin, miten epätoivoinen hän oli Sagarin takia. En koskaan voisi antaa hänelle Sagaria takaisin, halusinpa sitä miten paljon tahansa. Olin kuitenkin vielä olemassa, ja toivoin sen riittävän.

Kiskaisin hänen kotitalonsa oven auki.

     - Tule, huusin, - tule!

     Hän katsoi minua hämmästyneenä, mutta puki nopeasti takin päälle ja kengät jalkaan. Tartuin häntä kädestä ja lähdin juoksemaan. Hänkin juoksi.

     - Minne me olemme menossa? hän huusi. - Minne me olemme menossa?

     En vastannut hänelle. Minä vain juoksin. Halusin näyttää hänelle, ettei hänen tarvinnut olla peloissaan.

     Poikkesimme tieltä metsään ja jatkoimme matkaa mäntyjen ja kuusien lomaan. Tönin häntä edelläni. En päästänyt häntä kertaakaan. Joskus hän kaatui. Hän sai märkiä läikkiä polviinsa, mutta en irrottanut hänestä otettani.

     Lopulta tuuperruimme molemmat uupuneina maahan. Sammal oli märkää, kosteus tunkeutui farkkujen läpi, ja meille tuli kylmä. Hengitin maata vasten. Metsässä haisi mädäntyneiltä lehdiltä ja syksyltä. Miriam sulki silmänsä. Sitten hän purskahti itkuun. Luultavasti hän itki kokonaisen tunnin. Hivuttauduin hänen viereensä ja pitelin hänen päätään. Lopulta hän rauhoittui.

     - Pelottaako sinua täällä? kysyin ja laskeuduin selälleni hänen viereensä. Taivas oli aivan musta, ja ylhäällä loistivat tähdet, samat kuin Sagarin yllä. Sagar makasi kuolleena jossakin toisella puolella maapalloa vesimassojen alla.

     Oli marraskuu. Paljaat puut seisoivat ihan hiljaa ympärillämme. Tuuli ei koskettanut mitään. Tuntui, että oli olemassa vain me ja suuri valtava taivas yllämme.

     - Tiedätkö, mitä se merkitsee? Miriam kuiskasi.

     - Mikä?

     - Hänen nimensä. Sagar. Tiedätkö, mitä se merkitsee?

     En tiennyt sitä.

     - Merta, Miriam kuiskasi. - Se merkitsee merta.

     Kyyneleet nousivat silmiini kun hän sanoi sen. Sydämessäni tuntui pala kun ajattelin, että oma nimi oli tappanut Sagarin. Ja ehkä se oli meidän syytämme. Miriam oli opettanut minulle, että oli meidän syytämme kun he kuolivat jossakin muualla. Kun meri tuli ja otti heidät. Kun me haukottelimme sillä välin kun meri tuli ja otti heidät.

     Nipistin silmäni kiinni ja toivoin, ettei maailma tulisi meitä niin lähelle. Ehkä ajattelin, että minun olisi pitänyt olla Ninan luona. Olisin voinut istua siellä lämmössä välittämättä siitä, mitä jossakin muualla tapahtui. Se oli ikään kuin liian suurta. Maailma oli liian suuri, siitä ei saanut otetta.

     Vilkaisin Miriamia. Hän makasi ihan hiljaa pitkin pituuttaan ja katsoi suoraan ylös taivaalle. En tiennyt, mitä hän ajatteli. En tiennyt, oliko hän peloissaan vai rohkea.

     - Hyvä kun olet täällä, Anna, hän sanoi. - Hyvä kun olet täällä kanssani.

     Aloin hytistä. En tiedä, johtuiko se hänen sanoistaan vai siitä, että maa oli jäätävän kylmä ja että olin märkä luita ja ytimiä myöten. Hän sujautti kätensä minun käteeni. Meillä molemmilla oli paksut lapaset. Silti hän puristi minua lujasti.

     Makasimme siinä kauan. Makasimme siinä kauan valtavan taivaan kaartuessa yllämme.

 

Ruotsinkielisestä alkutekstistä suomentanut Katriina Huttunen

Logg inn for å lese mer

Forfatter: Annelis Johansson

Oversatt av: Susanne Vebel

Utgiver: Bokförlaget Opal AB

Innspilt av: Johanna Hinteregger

Oppgaver

  • 1Språk- og kulturforståelse

    Formålet her er å åpne for nabospråket gjennom forskjellige språklige innganger. 

     

    To og to:

    • Velg teksten på et nabospråk. Den ene leser første avsnitt av novellen høyt for den andre (Dere må gjerne hjelpe hverandre med uttalen).
    • Hva får vi vite i første avsnitt? Hvis det er ord dere ikke forstår, eller som dere ikke kan forstå ut fra konteksten, kan dere gjerne bruke ordboken.
    • Diskuter hvordan det var "å smake" på det andre språket.
    • Gå tilbake til det avsnittet dere akkurat har jobbet med, og oversett teksten til deres eget språk.
    • Hvilke likhetstrekk ut over ordforråd får dere øye på? Noter likheter og forskjeller.
    • Les resten av teksten. Følgende adjektiver brukes i den svenske originalteksten for å beskrive Miriam:
      • allvarlig
      • ivrig
      • drömmande
      • irriterad
      • engagerad
      • förtvivlad
      • besviken
      • tacksam
      • nöjd
      • speciell
      • pinsam
      • ledsen
      • förvånad
      • rädd
    • Undersøk hvordan Miriam er beskrevet på nabospråkene.
    • Sammenlikn ordlistene og diskuter ordene med gruppen din.
    • Hvor mange av ordene er de samme (det er likegyldig om de staves forskjellig)?
    • Les setningene som de inngår i, og diskuter setningene.

     

  • 2Inn i teksten

    To og to:

    • Har dere hatt en venn som dere ville ha gjort alt for?
    • Hva var det med denne vennen, som gjorde at dere hadde det sånn?
    • Har en venn noensinne lært dere eller introdusert dere for noe helt nytt?
    • Hva lærte det dere?
    • Har dere noensinne forsvart en venn?
    • Beskriv hva dere gjorde.
    • Har en venn noensinne forsvart dere?
    • Beskriv hva han eller hun gjorde.
    • Skriv ned noen tanker om historiens figurer (kort):
      • Miriam
      • Anna (jeg)
      • Vilma og Nina
    • Sammenlikn med andre i klassen. Har dere samme tanker, eller er de forskjellige? Hvorfor?

     

  • 3Ned i teksten

    To og to:

    • Hvorfor skal Miriam og Anna til stasjonen?
    • Hvem er Sagar?
    • Hvorfor synes Miriam at tanta skal spise eplet i stedet for bananen?
    • Hvordan vil dere beskrive et "Svenssonsamvete" (linje 39)?
    • Hvorfor prøver Anna å spise lunsjen selv om ikke synes den er noe god?
    • Hvorfor følte Anne "hus ilskan kokade inom" hende da hun snakket med Nina og Wilma?
    • Hvorfor griner Miriam da Anna får tak i henne på telefonen?
    • Hvorfor tenker Anna at det kanskje er deres skyld at Sagar er død?
    • Hvem er Miriam?
    • Velg ti sitater fra teksten som dere synes beskriver Miriam som person.
    • Skriv ned to adjektiver som dere synes beskriver Miriam. F.eks: "-Jag tänker så konstiga saker på nätterna, sa hon. Ibland kan jag inte ens sova för att jag tänker så mycket." (linje 62) - urolig.
    • Sammenlikn adjektivene deres med et annet pars adjektiver. Er beskrivelsene deres noenlunde like, eller er de veldig forskjellige? Hvorfor?
    • Velg ut ti sitater som dere synes beskriver relasjonen mellom forskjellige personer i teksten.
    • Sammenlikn sitatene deres med andres.
    • Velg en relasjon som dere sammen beskriver på ti setninger.

     

  • 4Ut av teksten

    Plenum:

    • Historien handler om to tenåringsjenter. Den foregår i nåtidens Sverige. Hvordan tror dere at historien hadde vært hvis den i stedet:
      • Handlet om to gutter?
      • Handlet om en gutt og en jente?
      • Handlet om studenter på rundt 20 år?
      • Foregikk i et annet land (ikke i Norden)?
      • Foregikk for 100 år siden?

     

    Gruppe:

    • Se gjennom siste ukes aviser. Finn artikler som handler om miljø. Skriv korte eller muntlige eller skriftlige referater av hva de skriver om. Er det positive eller negatuve nyheter?
    • Er dere like redde for miljøet som Miriam? Hvorfor? Hvorfor ikke?
    • Hva synes dere man skal gjøre for å forurende mindre?
    • Gjør dere noe for å hjelpe miljøet? Hva?
    • Hvilke miljøorganisasjoner finnes i ditt land? Hvordan arbeider de?